(Huomioksi lukijalle; laita mielessasi pisteet a ja o paalle jotta saisit tietyt sanat ymmarretyksi oikein, esim. sanaan  " tilkkutakki")

Muistelmia Kotikylastani Sirkkakoskelta

Armi Sirkkala-Barnes

 

Kiitan kylalaisia, myos edesmenneita, siita esikuvaa antavasta rinnakkais-elosta, jota koin lapsuusdessani siella Sirkkakoskella.

En olisi voinut toivoa parempia kanssa-asukkaita, vanhempia, perheenjasenia, sukulaisia, naapureita, koulu-tovereita tai opettajia. Voin sanoa, etta menneiden aikojen sisaltoarvo kasvaa, kypsemman ymmarryksen valottamana.

Nama muistot, jolloin oli oppilas, Sirkan kansakoulussa 60-luvulla, ovat varmasti yhteisia myos minun siskoille ja veljillekin, ja ehka monille koulu-tovereillenikin. Kavimmehan me niita aikoja lapi yhdessa. Televisiota ei viela tuohon aikaan kylassa ollut monta, joten huvit olivat vahilla ja kotipiirin tyot ja koululaksyt  tayttivat ilta-tunnit.

Koulurakennus oli lammin ja hyvin hoidettu, seka kouluateriat erittain maukkaita.  Ne antoivat paljon vaihtelua kodin jokapaivaiseen kala-peruna ruokiin. Siita vielakin kiitollisuudella muistan koulun keittajaa ja vahtimestaria! 

Opettajat edustivat ehdotonta auktoriteettia oppilaan kannalta, joten heihin muodostui luonnollisesti tietty etaisyys. Nain jalkeenpain ymmartaa, etta hekin olivat ensi-sijassa vain ihmisia, ja ehka osittain tunsivat itsensa ulkopuolisiksi tassa pienessa kylassa. Voin vain aavistaa etta tama tunne oli yhteista niille, jotka avioliiton tai muun kautta muuttivat kylaan asumaan.

Kauppiaat, yleison palveluksessa, olivat yhteisia "luotettuja miehia”.  Kaupat, joita tuolloin oli  jopa kaksi, toimivat myos kylan ainoina kohtaus-paikkoina. Siella naki muita kylalaisia ostos-reissuillaan ja voi kuulla aikuisten valitonta ja humoristista kanssakaymista. Se lammitti aina lapsenkin mielta.

Kylan Taksi-palvelu oli myos hyvin kateva ja erittain tarpeellinen. Tuohon aikaan lasten taipaleet taitettiin kavellen, joten autokyyti oli kuin "Itamainen Taikamatto"  joka ilmestyi kuin itsestaan ja sitten mentiin nopeasti eteenpain;  maisemat  ja kylat sivutettiin kuin lentaen, auton pehmealla penkilla istuen.

Pellon kauppareissu, jonne harvoin paasi mukaan, oli suuri tapahtuma. Siella ensikertaa koki ison mailman ja tuntemattomat ihmiset seka aina jotain uutta ja jannaa. Mieleen tulee reissu, jolloin viela kaytiin Ruotsinkin kaupoissa. Siella uudet tuotteet ilmestyivat aina ensin. Tallakertaa uutuus  oli tomaatit.  Kotiin palattuamme sitten innolla maistelemaan!  Kun maku ei oiken ylettynyt tykkaamiseen saakka, ripottelimme siihen sokeriakin. Siita huolimatta tulos jai kovin epavarmaksi ja ihmettelimme oliko kyseessa hedelma vai vihannes;) 

Uuden kesamekon saaminen, toukokuulla, oli aina jannittava prosessi. Ne tehtiin kyla-raatalin, Annikki Saukkoriipin, taitavaissa kasissa.  Se oli taas yksi niita lapsuuden ihmeita, etta pala kangasta muuttui avian ihaniksi mekoiksi!

Tuohon aikaan, yksinomaan Koulu ja Lahi-naapuristo antoivat lapsille kokemus-kentan elamasta, perhepiirin ulkopuolella. Sen vuoksi myos naapuriston vanhasta polvesta muodostui tarkea vaikutusryhma. Heista sateili aina hellaa ja hyvaksyvaa henkea, silla he elivat kylan kiireiden ylapuolella.

Lyyti-tati oli harras ja huumorintajuinen. Kuulen viela hanen syvasti nautinnollisen naurunsa kun han pyyhki vesia silmistaan, muistellessaan hauskoja sattumia entisista ajoista, aitini kanssa. “Illaksi pillahti” oli hanen tapana sanoa kun astui sisaan.

Olga-tati oli myonteinen persoona. Han myos piipahti usein kylaan illansuussa, ja toi iloisen valittoman ilmapiirin.  Hanella oli hyva kuuntelemisen lahja. Myos Aino Embuska kuului naapuriston “lempi mummoihin;” hanen olemuksensa oli taynna rauhaa ja suvaitsevaiuutta ja hanella oli siunaavat silmat.

Pikku-Marin muistan aina valmiina auttamaan. Tapasin hanta usein postilla, koulun jalkeen. Silloin oli ehdottomasti kaytava hanen talollaan syomassa keittoa joka oli aina valmis kuumana hellan liedella. Han tuli meille silloin talloin, pariksi paivaksi, parsimaan sukkia. Kaikki tiesimme mita saimme  ilta-ateriaksi! Se oli aina sama mysteerinen riisi“liha”keitto ja sita oli runsaasti. Opin viimein siita pitamaan aivan aidosti! Hanella oli nuorekas ja iloinen luonne.

 Aino ja Vaino Ylisirkan muistan iloisen sopusointuisena parina. He olivat reissulla aina yhdessa. Kesalla heilla oli tapana poiketa kylassa, matkallaan jarven taaksi kesa-mokilleen. Aino-tadilla oli syva tietoisuus, ikaankuin “aidinvaisto,” jolla han loistavasti operoi ihmis-suhteissaan. Hanen nauravat kasvonsa ja diplomaattinen luonteesa “huopasi elaman venatta” aina suotuisimmille vesille.

Myos Jenny ja Isak Horneman olivat merkittavia ihmisia meille lapsille. Jenny-tati toi aina uusia kissanpentuja ja muuta ihanaa yllatysta mukanaan. Han oli sita itsenaista ja ajattelevaa sorttia, naisena. Iikka oli hyvin hella ihmisena ja aina muisti huomioida meidat lapsetkin. Iikka ja Jenny toimivat niin sulavasti yhdessa, etta sita oli ilo seurata.

Aukusti Keskitalo, meidan viikottaisena kylavieraanamme, ansaitsee tassa maininnan. Hanella oli terava huomioinnin kyky ja taitava tarinoitsija, jota lapsena aina mielen-kiinnolla jai kuuntelemaan.

Talomme sijaitsee enteellisesti aivan seitseman ‘tien’ risteyksessa, silla sinne johtaa viisi metsapolkua, tai "pilkkatieta" melkein joka ilmansuunnasta, seka paatie ja nykyisin viela ajotie Moinajarven rannalle. Voi sanoa etta “Kaikki tiet vievat Roomaan,” sopii avian hyvin kuvaamaan kotiamme.

Yrjo-isamme, (syntynyt 1900) oli myos osa vanhempaa ikapolvea. Han rakasti syvasti maata ja kaikkea siihen liittyvaa tyota.  Aikoinaan han toimi myos vakuutusmiehena  ja osoittautuikin siina erittain menestykselleksi. Isalla oli kiehtova persoonallisuus, erityisesti silloin, kun hanella oli viela hyva kuulo. Mielenkiinnolla hmiset kuuntelivan hanen humoristisen vekkulimaista juttutapaansa. Tama varmasti olikin hanen menestyksensa salaisuus vakuutusmiehena. Maa ja rakentaminen vetivat hanta kuitenkin puoleensa. Hanet oli ikaankuin luotu ruumiilliseen tyohon. Tata han myos teki nautinnolla, aivan loppu-ikaansa asti. Isa oli onnellisin silloin kun hanella oli paljon toita rivissa. Isa edusti monille meista lapsista jo iso-isaa, silla han oli pitkalti varttuneella ialla, yli viiden-kymmenen, kun puolet meista lapsista vasta aloitti elamantaipaleensa.

Aitimme, Elina, (syntynyt 1918) oli paljon nuorempi isaa, ja edusti jo toista sukupolvea. Han oli suuri persoona meille lapsille ja kaikki kaikessa! Jos han ei ollut kotona, kun tultiin koulusta, tuntui kuin peraseina olisi ollut poissa. Elama silloin tuntui menettavan merkityksensa! Noina vuosina, kotimme olosuhteet olivat hyvin vaatimattomat, joten isonperheen kasvattajana, ja karjatalouden hoitajana, aitini tarvitsi “monta katta”. Me tytot, heti kuin "kynnelle kykenimme", opimme karjanhoitotyot. Myos viikottainen lattioiden luutuaminen ja pitkien mattojen puistaminen porraspuulla, seka keittaminen ja muu taloustyo aloitettiin jo varhaisessa iassa. Koulusta paastyamme, viidentoista vuotiaana, olimme jo itseasiassa aikuisia, ja hyvin koulutettuja ottamaan ohjakset kateen missa karja-taloudessa tai lapsiperheessa tahansa. Monille meista kotiapulaisen toimi olikin ensimmainen tyopaikkamme. Aidillamme oli aina vakaa itsekunnioitus ja loistava rohkeus esiintya, seka sulava puhetaito; -ihmeellisesti, kaikki tama yhdessa ihmisessa! Hanella oli myos suuri kapasiteetti sailyttaa tasapainonsa vaikeissakin elamanjaksoissa. Han pyyhkaisi vastoinkaymiset syrjaan kuin “loskan vaatteiltaan,” sitten selka suorana ja paa pystyssa taas jatkoi eteenpain. Aitini persoonallisuus veti ihmisia puoleensa ja hanelle kanssakayminen oli elintarkeaa. Vieraat tunsivat itsensa aina tervetulleiksi meidan talossa. Se olikin kuin tarina-tupa, jossa kavi seka nuoret etta vanhat.  Aitini mielenkiinnolla kuunteli ihmisten ajatuksia ja hanella oli myos paljon omia mielipiteitaan. Hanella oli  psygolooginen taito neutraalisoida ilmapiiria ja vapautti ihmiset olemaan oma itsensa. Nama vierailut antoivat meille lapsillekin vaihtelua ja toimivat ikaankuin televisio-ohjelmien sijasta. Loppuvuosinaankin Aidin luona poikkesi viela nuoriakin ihmisia.

Ominaista aidille oli se etta; “ei ole koiraa karvoihin katsomista.” Ketaan ei saanut “ylonkatsoa,” ja jokaista oli kohdeltava kunnioitettavasti ja tasa-arvoisesti. Syvan tasa-arvoisuuden tuntemista ja osoittamista ei voi helposti oppia. Se vaatii usein syvien elaman-koettelemuksien lapikaymista ja siita aiheutuneen mahdollisen surun ja katkeruuden kanavointia, ajan kuluessa, hiljaiseksi vilpittomyydeksi, joka lopulta muuttuu syvaksi myotatunnoksi kaikkea elamaa kohtaan. Lakien ja sivistyksen kautta ilmeneva kohteliaisuus, kunnioitus ja tasa-arvo, kanssaihmista kohtaan, toimii hyvin yhteiskunnassa ja auttaa ihmis-suhteissa. Aitoon myotatuntoon johtavalla polulla ei ole monta kulkijaa; niin paljon se vaatii ihmiselta. Sen tahden taman taipaleen loppuun taittaminen on mahdollista vain pitkan ajanjakson kuluessa, joka voi kestaa jopa useamman sukupolven.

Kyla oli aina valmis “puhaltamaan yhteen hiileen” jos tarve vaati. Ryskipaivat toivat tallaisen tarpeen aina syksylla. Silloin oli talossa touhua. Kylan miehet tulivat talkoisiin, talosta toiseen, ja puivat ohraviljan puimakoneella  jyviksi. Talon naiset puolestaan haarasivat keittiossa kahvin ja ruoanlaitossa ja jalkiruoaksi oli aina lettuja ja mustikkahilloa.

Koulun jarjestamat  Joulujuhlat, Aitienpaivat  ja Paattajaiset toivat kylan taas yhteen juhlaan. Ne olivat lasten kannalta suurta nautintoa. Niiden virkistys antoi intoa eteenpain siina jokapaivaisessa koulu- ja arki-elamassa.

Ompeluseuroihin lapset eivat yleensa paasseet mukaan, mutta niista kuuleminenkin piristi mielta ja voin vain kuvitella kuinka hauskaa siella olisi ollut!

Kylan juhlat ja muu yhteinen askartelu ikaankuin ryosti ihmiset, vaikka vain hetkeksi, mukaan valittomaan ilonpitoon tai toimintaan. Se sitten pian unohdettiin, kun kaikki upposivat taas omiin toimiinsa. Kyla tuntui elavan tasaista, vuodenajasta toiseen, omissa ympyroissa pyorimista, silla karjatalous oli tuolloin yleista ja sen vuoksi kotipiirista loytyi loputonta napertelya. Voi jopa kuulla silloin kylan hengen hiljaista yksinpuhelua; “On paljon pohdiskeltavaa ja kehiteltavaa… omissa oloissa puuhailua…”

Tasta syysta Sirkan kyla voisi olla vauras paikka kirjailijatyypeille ja taiteen ja kasityon ihmisille, koska sen perushenki tukee kaikenlaista yksinpuuhaa ja yksin tutkiskelua. Tietokonetyo, yksityinen yritystoiminta, jonkinlainen aikuiskoulutus piste, vaikkapa kirjasto, ja myos henkinen toiminta, ovat kaikki otollista kylassa. Ei ihme etta lahistolle on rakennettu Kappeli. Ei niita kasva joka kylassa, ainakaan Lapissa!

Toisaalta kylan  iki-ahkera luonne, ei sovi aivan rentoutumisen ja huvielaman paikaksi, koska se "patistavaa" ihmista  toimintaan. Paikan luonteenominaisuudet tulevat esiin sen yleisesti kaytetysta nimesta, Sirkkakoski.

Jarvi kuului minun lapsuusmaisemiini ja siita olen autuaasti kiitollinen.  Uskollisena sauralaisena, sen yha muuttuva pinta kiehtoi mieliamme. Jarvi liplatti niin saihkyvana kesa-aamun auringossa ja oli aina valmis kaikenlaiseen tuumailuun.

Se houkutti meita lapsia puoleensa keinolla tai toisella. Monta kertaa illan rasvatyyni pinta veti kuin magneetti onkimaan, veneella, Sirkkaniemen nokalle, jossa kasvoi paljon vesi-heinaa ja lumpeenlehtia. Siella, isot ahvenet ajatuksissa, istuimme ja olimme kylla enemman syotteja valtavalle saaski-parvelle, kuin ongen koukuissa olevat madot kaloille. Siita huolimatta onkireissut olivat meille parasta touhua.  Jarvella koki elaman niin toisin kuin maalla ja sai helposti kosketuksen johonkin tuonpuoleiseen; tyytyvaisen viisaaseen tyyneyteen. Talven tullessa meidan viekotteleva jarvi peittyi sitten jaan ja lumen alle.  Sen aution valkoisesta olemuksesta voi silloin aistia Pyhan Hengen lasnaoloa, joka opetti maltillisuuden ja pitkamielisyyden tarkeydesta; “hiljaa hyvaa tulee,” se silloin huokaili.

Talvi itse, oli sitten kuin ankara kirkon Pappi, tuoden tullessaan paljon rajoituksia ja keskeyttaen kaiken valittoman kanssa-kaymisen. Ensin tulivat   pimeat illat, sitten alkoi pitka hamara eli kaamosaika. Kovat pakkaset olivat noina aikoina hyvin yleisia ja kylan ihmisten taytyi silloin keskittya paivasta toiseen elamiseen ja perheen ja karjan suojelemiseen. Koin nuo kylmaa hyytavat viikot ja kuukaudet aina sieluni syvyyksia myoten!

Talvi opetti kiitollisuuteen kaikesta pienestakin. Silloin kaivattiin lampoa! Pieni valo ikkunassa ja kuuma kahvikuppi kadessa antoi uutta uskoa siita etta Jumala ei ollut meita viela kokonaan unohtanut!  Pystysuoraan tupruavat savut talojen piipuista aamusella, kertoivat pakkasen kovuudesta, mutta myos uudesta innosta elaa ja luoda lampoa ja luvassa oli silloin tuoretta leipaa ja ehkapa jotain oikein herkulliselta tuoksuvaa patapaistia joka kypsytettiin aina ison muuri-uunin jalkilammossa.

Talvi toi kuitenkin myos paljon kaunista silmaniloa, etenkin Tammi-Helmikuulla, jolloin aurinko kipusi jo korkeammalle. Koivujen huurteiset  oksat, kimaltelevine lumikiteineen, syvan sinsita taivasta vasten, ovat noita ikimuistettavimpia kuvia talven antimista. Ne kertovat siita loputtomasta kauneudesta, jota maa ja taivas luo ilman ihmisen kaden apua. Muistan aina myos aamuiset kevat-talven hanget, jolloin, niin pitkan ajan jalkeen, koki jalleen vapauden. Silloin, vaikka sitten vain hetken verran, voimme taas viipotella vainioilla ja metsassa pitkin ja poikin!

Minun matkani tanne kauas, sielta kotikylalta alkoi vahitellen. Ensin kauppakouluun, Tornioon ja sen jalkeen muutin Helsinkiin. Sitten Englantiin neljaksi vuodeksi josta tulin tanne Ameriikkaan. Ensimmaiset vuodet matkustin paljon ympari Ameriikkaa lahetys-tyon piirissa, kirkossa, johon silloin kuuluin. Matkani kasitti 25 eri Amerikan osavaltiota. Asiuimme myos nelja vuotta New Yorkissa, aivan keskella Manhattania. Kaliforniaan muutimme  vuonna 1990, ja sita menoa olemme olleet taalla kesaisessa ilmastossa. Lapsena minua yhdisti tahan kaukaiseen Kaliforniaan vain se punainen rusinapakka!

Mieheni, Roy, on  Blackpool-nimisesta, Englannin tarkeimmasta lomanvietto kaupungista. Meilla on yksi poika, Erick nimeltaan. Han on nyt jo 22-vuotias. Erick toimii muunmuassa yhtena alueen nuorison jalkapallo-valmentajan.

Itse tutkin muinais-tieteita, kuten Numerologiaa ja Geometriaa ja erilaisia hyvinvointiin vaikuttavia uusia suuntauksia. Olen tyytyvainen matkaani, joka on antanut minulle mahdollisuuden elaa laheisesti monien eri kulttuuru- ja uskontosuuntien keskuudessa.  

Toivon, etta monet sieltapain, matkaisivat rohkeasti tanne Kaliforniaan ja vaikkapa perustaisivat toisen kotinsa taman Tyynenmeren rannikolle. Yhteydenpidot Suomeen kayvat hyvin tietokone-ohjelman Skypen avulla, jolla voi nahda henkilon ja puhella ilmaiseksi vaikka joka paiva. Talloin valimatkaa ei itse-asiassa enaa olekaan!

Minulla on ollut ilo askarrella taman “tilkun palaseni” kanssa ja tunnen kuin vhdoinkin olisin paassyt mukanaan noihin kylan ompeluseuroihin, tekemaan  muistojemme yhteista “tilkkutakkia,” -Kylakirjaa!