* Uutta: Lue myos Tuula-siskoni muistelmia Sirkan kylan persoonista ja 50-luvun ajoista.

   (Huomioksi lukijalle; laita mielessasi pisteet tarvittaessa a:n ja o:n paalle, jotta saisit tietyt sanat ymmarretyksi oikein, esim. sanaan  " tilkkutàkki")

Muistelmia Kotikylastani Sirkkakoskelta 

(Kyla sijaitsee Lapin laanissa, napapiirin rajan tuntumassa, noin 30 km Pellosta itaan.)

Armi Sirkkala-Barnes  (Kotipaikka, Kalifornia, USA)

Kiitan kylalaisia, myos edesmenneita, siita esikuvaa antavasta rinnakkais-elosta, jota koin lapsuusdessani siella Sirkkakoskella.

En olisi voinut toivoa parempia kanssa-asukkaita, vanhempia, perheenjasenia, sukulaisia, naapureita, koulu-tovereita tai opettajia. Voin sanoa, etta menneiden aikojen sisaltoarvo kasvaa, kypsemman ymmarryksen valottamana.

Nama muistot, jolloin oli oppilas, Sirkan kansakoulussa 60-luvulla, ovat varmasti yhteisia myos minun siskoille ja veljillekin, ja ehka monille koulu-tovereillenikin. Kavimmehan me niita aikoja lapi yhdessa. Televisiota ei viela tuohon aikaan kylassa ollut monta, joten huvit olivat vahilla ja kotipiirin tyot ja koululaksyt  tayttivat ilta-tunnit.

Koulurakennus oli lammin ja hyvin hoidettu, seka kouluateriat erittain maukkaita.  Ne antoivat paljon vaihtelua kodin jokapaivaiseen kala-peruna ruokiin. Siita vielakin kiitollisuudella muistan koulun keittajaa ja vahtimestaria! 

Opettajat edustivat ehdotonta auktoriteettia oppilaan kannalta, joten heihin muodostui luonnollisesti tietty etaisyys. Nain jalkeenpain ymmartaa, etta hekin olivat ensi-sijassa vain ihmisia, ja ehka osittain tunsivat itsensa ulkopuolisiksi tassa pienessa kylassa. Voin vain aavistaa etta tama tunne oli yhteista niille, jotka avioliiton tai muun kautta muuttivat kylaan asumaan.

Kauppiaat, yleison palveluksessa, olivat yhteisia "luotettuja miehia”.  Kaupat, joita tuolloin oli  jopa kaksi, toimivat myos kylan ainoina kohtaus-paikkoina. Siella naki muita kylalaisia ostos-reissuillaan ja voi kuulla aikuisten valitonta ja humoristista kanssakaymista. Se lammitti aina lapsenkin mielta.

Kylan Taksi-palvelu oli myos hyvin kateva ja erittain tarpeellinen. Tuohon aikaan lasten taipaleet taitettiin kavellen, joten autokyyti oli kuin "Itamainen Taikamatto"  joka ilmestyi kuin itsestaan ja sitten mentiin nopeasti eteenpain;  maisemat  ja kylat sivutettiin kuin lentaen, auton pehmealla penkilla istuen.

Pellon kauppareissu, jonne harvoin paasi mukaan, oli suuri tapahtuma. Siella ensikertaa koki ison mailman ja tuntemattomat ihmiset seka aina jotain uutta ja jannaa. Mieleen tulee reissu, jolloin viela kaytiin Ruotsinkin kaupoissa. Siella uudet tuotteet ilmestyivat aina ensin. Tallakertaa uutuus  oli tomaatit.  Kotiin palattuamme sitten innolla maistelemaan!  Kun maku ei oiken ylettynyt tykkaamiseen saakka, ripottelimme siihen sokeriakin. Siita huolimatta tulos jai kovin epavarmaksi ja ihmettelimme oliko kyseessa hedelma vai vihannes;) 

Uuden kesamekon saaminen, toukokuulla, oli aina jannittava prosessi. Ne tehtiin kyla-raatalin, Annikki Saukkoriipin, taitavaissa kasissa.  Se oli taas yksi niita lapsuuden ihmeita, etta pala kangasta muuttui avian ihaniksi mekoiksi!

Tuohon aikaan, yksinomaan Koulu ja Lahi-naapuristo antoivat lapsille kokemus-kentan elamasta, perhepiirin ulkopuolella. Sen vuoksi myos naapuriston vanhasta polvesta muodostui tarkea vaikutusryhma. Heista sateili aina hellaa ja hyvaksyvaa henkea, silla he elivat kylan kiireiden ylapuolella.

Lyyti-tati oli harras ja huumorintajuinen. Kuulen viela hanen syvasti nautinnollisen naurunsa kun han pyyhki vesia silmistaan, muistellessaan hauskoja sattumia entisista ajoista, aitini kanssa. “Illaksi pillahti” oli hanen tapana sanoa kun astui sisaan.

Olga-tati oli myonteinen persoona. Han myos piipahti usein kylaan illansuussa, ja toi iloisen valittoman ilmapiirin.  Hanella oli hyva kuuntelemisen lahja. Myos Aino Embuska kuului naapuriston “lempi mummoihin;” hanen olemuksensa oli taynna rauhaa ja suvaitsevaiuutta ja hanella oli siunaavat silmat.

Pikku-Marin muistan aina valmiina auttamaan. Tapasin hanta usein postilla, koulun jalkeen. Silloin oli ehdottomasti kaytava hanen talollaan syomassa keittoa joka oli aina valmis kuumana hellan liedella. Han tuli meille silloin talloin, pariksi paivaksi, parsimaan sukkia. Kaikki tiesimme mita saimme  ilta-ateriaksi! Se oli aina sama mysteerinen riisi“liha”keitto ja sita oli runsaasti. Opin viimein siita pitamaan aivan aidosti! Hanella oli nuorekas ja iloinen luonne.

 Aino ja Vaino Ylisirkan muistan iloisen sopusointuisena parina. He olivat reissulla aina yhdessa. Kesalla heilla oli tapana poiketa kylassa, matkallaan jarven taaksi kesa-mokilleen. Aino-tadilla oli syva tietoisuus, ikaankuin “aidinvaisto,” jolla han loistavasti operoi ihmis-suhteissaan. Hanen nauravat kasvonsa ja diplomaattinen luonteesa “huopasi elaman venatta” aina suotuisimmille vesille.

Myos Jenny ja Isak Horneman olivat merkittavia ihmisia meille lapsille. Jenny-tati toi aina uusia kissanpentuja ja muuta ihanaa yllatysta mukanaan. Han oli sita itsenaista ja ajattelevaa sorttia, naisena. Iikka oli hyvin hella ihmisena ja aina muisti huomioida meidat lapsetkin. Iikka ja Jenny toimivat niin sulavasti yhdessa, etta sita oli ilo seurata.

Aukusti Keskitalo, meidan viikottaisena kylavieraanamme, ansaitsee tassa maininnan. Hanella oli terava huomioinnin kyky ja taitava tarinoitsija, jota lapsena aina mielen-kiinnolla jai kuuntelemaan.

Talomme sijaitsee enteellisesti aivan seitseman ‘tien’ risteyksessa, silla sinne johtaa viisi metsapolkua, tai "pilkkatieta" melkein joka ilmansuunnasta, seka paatie ja nykyisin viela ajotie Moinajarven rannalle. Voi sanoa etta “Kaikki tiet vievat Roomaan,” sopii avian hyvin kuvaamaan kotiamme.

Yrjo-isamme, (syntynyt 1900) oli myos osa vanhempaa ikapolvea. Han rakasti syvasti maata ja kaikkea siihen liittyvaa tyota.  Aikoinaan han toimi myos vakuutusmiehena  ja osoittautuikin siina erittain menestykselleksi. Isalla oli kiehtova persoonallisuus, erityisesti silloin, kun hanella oli viela hyva kuulo. Mielenkiinnolla hmiset kuuntelivan hanen humoristisen vekkulimaista juttutapaansa. Tama varmasti olikin hanen menestyksensa salaisuus vakuutusmiehena. Maa ja rakentaminen vetivat hanta kuitenkin puoleensa. Hanet oli ikaankuin luotu ruumiilliseen tyohon. Tata han myos teki nautinnolla, aivan loppu-ikaansa asti. Isa oli onnellisin silloin kun hanella oli paljon toita rivissa. Isa edusti monille meista lapsista jo iso-isaa, silla han oli pitkalti varttuneella ialla, yli viiden-kymmenen, kun puolet meista lapsista vasta aloitti elamantaipaleensa.

Aitimme, Elina, (syntynyt 1918) oli paljon nuorempi isaa, ja edusti jo toista sukupolvea. Han oli suuri persoona meille lapsille ja kaikki kaikessa! Jos han ei ollut kotona, kun tultiin koulusta, tuntui kuin peraseina olisi ollut poissa. Elama silloin tuntui menettavan merkityksensa! Noina vuosina, kotimme olosuhteet olivat hyvin vaatimattomat, joten isonperheen kasvattajana, ja karjatalouden hoitajana, aitini tarvitsi “monta katta”. Me tytot, heti kuin "kynnelle kykenimme", opimme karjanhoitotyot. Myos viikottainen lattioiden luutuaminen ja pitkien mattojen puistaminen porraspuulla, seka keittaminen ja muu taloustyo aloitettiin jo varhaisessa iassa. Koulusta paastyamme, viidentoista vuotiaana, olimme jo itseasiassa aikuisia, ja hyvin koulutettuja ottamaan ohjakset kateen missa karja-taloudessa tai lapsiperheessa tahansa. Monille meista kotiapulaisen toimi olikin ensimmainen tyopaikkamme. Aidillamme oli aina vakaa itsekunnioitus ja loistava rohkeus esiintya, seka sulava puhetaito; -ihmeellisesti, kaikki tama yhdessa ihmisessa! Hanella oli myos suuri kapasiteetti sailyttaa tasapainonsa vaikeissakin elamanjaksoissa. Han pyyhkaisi vastoinkaymiset syrjaan kuin “loskan vaatteiltaan,” sitten selka suorana ja paa pystyssa taas jatkoi eteenpain. Aitini persoonallisuus veti ihmisia puoleensa ja hanelle kanssakayminen oli elintarkeaa. Vieraat tunsivat itsensa aina tervetulleiksi meidan talossa. Se olikin kuin tarina-tupa, jossa kavi seka nuoret etta vanhat.  Aitini mielenkiinnolla kuunteli ihmisten ajatuksia ja hanella oli myos paljon omia mielipiteitaan. Hanella oli  psygolooginen taito neutraalisoida ilmapiiria ja vapautti ihmiset olemaan oma itsensa. Nama vierailut antoivat meille lapsillekin vaihtelua ja toimivat ikaankuin televisio-ohjelmien sijasta. Loppuvuosinaankin Aidin luona poikkesi viela nuoriakin ihmisia.

Ominaista aidille oli se etta; “ei ole koiraa karvoihin katsomista.” Ketaan ei saanut “ylonkatsoa,” ja jokaista oli kohdeltava kunnioitettavasti ja tasa-arvoisesti. Syvan tasa-arvoisuuden tuntemista ja osoittamista ei voi helposti oppia. Se vaatii usein syvien elaman-koettelemuksien lapikaymista ja siita aiheutuneen mahdollisen surun ja katkeruuden kanavointia, ajan kuluessa, hiljaiseksi vilpittomyydeksi, joka lopulta muuttuu syvaksi myotatunnoksi kaikkea elamaa kohtaan. Lakien ja sivistyksen kautta ilmeneva kohteliaisuus, kunnioitus ja tasa-arvo, kanssaihmista kohtaan, toimii hyvin yhteiskunnassa ja auttaa ihmis-suhteissa. Aitoon myotatuntoon johtavalla polulla ei ole monta kulkijaa; niin paljon se vaatii ihmiselta. Sen tahden taman taipaleen loppuun taittaminen on mahdollista vain pitkan ajanjakson kuluessa, joka voi kestaa jopa useamman sukupolven.

Kyla oli aina valmis “puhaltamaan yhteen hiileen” jos tarve vaati. Ryskipaivat toivat tallaisen tarpeen aina syksylla. Silloin oli talossa touhua. Kylan miehet tulivat talkoisiin, talosta toiseen, ja puivat ohraviljan puimakoneella  jyviksi. Talon naiset puolestaan haarasivat keittiossa kahvin ja ruoanlaitossa ja jalkiruoaksi oli aina lettuja ja mustikkahilloa.

Koulun jarjestamat  Joulujuhlat, Aitienpaivat  ja Paattajaiset toivat kylan taas yhteen juhlaan. Ne olivat lasten kannalta suurta nautintoa. Niiden virkistys antoi intoa eteenpain siina jokapaivaisessa koulu- ja arki-elamassa.

Ompeluseuroihin lapset eivat yleensa paasseet mukaan, mutta niista kuuleminenkin piristi mielta ja voin vain kuvitella kuinka hauskaa siella olisi ollut!

Kylan juhlat ja muu yhteinen askartelu ikaankuin ryosti ihmiset, vaikka vain hetkeksi, mukaan valittomaan ilonpitoon tai toimintaan. Se sitten pian unohdettiin, kun kaikki upposivat taas omiin toimiinsa. Kyla tuntui elavan tasaista, vuodenajasta toiseen, omissa ympyroissa pyorimista, silla karjatalous oli tuolloin yleista ja sen vuoksi kotipiirista loytyi loputonta napertelya. Voi jopa kuulla silloin kylan hengen hiljaista yksinpuhelua; “On paljon pohdiskeltavaa ja kehiteltavaa… omissa oloissa puuhailua…”

Tasta syysta Sirkan kyla voisi olla vauras paikka kirjailijatyypeille ja taiteen ja kasityon ihmisille, koska sen perushenki tukee kaikenlaista yksinpuuhaa ja yksin tutkiskelua. Tietokonetyo, yksityinen yritystoiminta, jonkinlainen aikuiskoulutus piste, vaikkapa kirjasto, ja myos henkinen toiminta, ovat kaikki otollista kylassa. Ei ihme etta lahistolle on rakennettu Kappeli. Ei niita kasva joka kylassa, ainakaan Lapissa!

Toisaalta kylan  iki-ahkera luonne, ei sovi aivan rentoutumisen ja huvielaman paikaksi, koska se "patistavaa" ihmista  toimintaan. Paikan luonteenominaisuudet tulevat esiin sen yleisesti kaytetysta nimesta, Sirkkakoski.

Jarvi kuului minun lapsuusmaisemiini ja siita olen autuaasti kiitollinen.  Uskollisena sauralaisena, sen yha muuttuva pinta kiehtoi mieliamme. Jarvi liplatti niin saihkyvana kesa-aamun auringossa ja oli aina valmis kaikenlaiseen tuumailuun.

Se houkutti meita lapsia puoleensa keinolla tai toisella. Monta kertaa illan rasvatyyni pinta veti kuin magneetti onkimaan, veneella, Sirkkaniemen nokalle, jossa kasvoi paljon vesi-heinaa ja lumpeenlehtia. Siella, isot ahvenet ajatuksissa, istuimme ja olimme kylla enemman syotteja valtavalle saaski-parvelle, kuin ongen koukuissa olevat madot kaloille. Siita huolimatta onkireissut olivat meille parasta touhua.  Jarvella koki elaman niin toisin kuin maalla ja sai helposti kosketuksen johonkin tuonpuoleiseen; tyytyvaisen viisaaseen tyyneyteen. Talven tullessa meidan viekotteleva jarvi peittyi sitten jaan ja lumen alle.  Sen aution valkoisesta olemuksesta voi silloin aistia Pyhan Hengen lasnaoloa, joka opetti maltillisuuden ja pitkamielisyyden tarkeydesta; “hiljaa hyvaa tulee,” se silloin huokaili.

Talvi itse, oli sitten kuin ankara kirkon Pappi, tuoden tullessaan paljon rajoituksia ja keskeyttaen kaiken valittoman kanssa-kaymisen. Ensin tulivat   pimeat illat, sitten alkoi pitka hamara eli kaamosaika. Kovat pakkaset olivat noina aikoina hyvin yleisia ja kylan ihmisten taytyi silloin keskittya paivasta toiseen elamiseen ja perheen ja karjan suojelemiseen. Koin nuo kylmaa hyytavat viikot ja kuukaudet aina sieluni syvyyksia myoten!

Talvi opetti kiitollisuuteen kaikesta pienestakin. Silloin kaivattiin lampoa! Pieni valo ikkunassa ja kuuma kahvikuppi kadessa antoi uutta uskoa siita etta Jumala ei ollut meita viela kokonaan unohtanut!  Pystysuoraan tupruavat savut talojen piipuista aamusella, kertoivat pakkasen kovuudesta, mutta myos uudesta innosta elaa ja luoda lampoa ja luvassa oli silloin tuoretta leipaa ja ehkapa jotain oikein herkulliselta tuoksuvaa patapaistia joka kypsytettiin aina ison muuri-uunin jalkilammossa.

Talvi toi kuitenkin myos paljon kaunista silmaniloa, etenkin Tammi-Helmikuulla, jolloin aurinko kipusi jo korkeammalle. Koivujen huurteiset  oksat, kimaltelevine lumikiteineen, syvan sinsita taivasta vasten, ovat noita ikimuistettavimpia kuvia talven antimista. Ne kertovat siita loputtomasta kauneudesta, jota maa ja taivas luo ilman ihmisen kaden apua. Muistan aina myos aamuiset kevat-talven hanget, jolloin, niin pitkan ajan jalkeen, koki jalleen vapauden. Silloin, vaikka sitten vain hetken verran, voimme taas viipotella vainioilla ja metsassa pitkin ja poikin!

Minun matkani tanne kauas, sielta kotikylalta alkoi vahitellen. Ensin kauppakouluun, Tornioon ja sen jalkeen muutin Helsinkiin. Sitten Englantiin neljaksi vuodeksi josta tulin tanne Ameriikkaan. Ensimmaiset vuodet matkustin paljon ympari Ameriikkaa lahetys-tyon piirissa, kirkossa, johon silloin kuuluin. Matkani kasitti 25 eri Amerikan osavaltiota. Asiuimme myos nelja vuotta New Yorkissa, aivan keskella Manhattania. Kaliforniaan muutimme  vuonna 1990, ja sita menoa olemme olleet taalla kesaisessa ilmastossa. Lapsena minua yhdisti tahan kaukaiseen Kaliforniaan vain se punainen rusinapakka!

Mieheni, Roy, on  Blackpool-nimisesta, Englannin tarkeimmasta lomanvietto kaupungista. Meilla on yksi poika, Erick nimeltaan. Han on nyt jo 22-vuotias. Erick toimii muunmuassa yhtena alueen nuorison jalkapallo-valmentajan.

Itse tutkin muinais-tieteita, kuten Numerologiaa ja Geometriaa ja erilaisia hyvinvointiin vaikuttavia uusia suuntauksia. Olen tyytyvainen matkaani, joka on antanut minulle mahdollisuuden elaa laheisesti monien eri kulttuuru- ja uskontosuuntien keskuudessa.  

Toivon, etta monet sieltapain, matkaisivat rohkeasti tanne Kaliforniaan ja vaikkapa perustaisivat toisen kotinsa taman Tyynenmeren rannikolle. Yhteydenpidot Suomeen kayvat hyvin tietokone-ohjelman Skypen avulla, jolla voi nahda henkilon ja puhella ilmaiseksi vaikka joka paiva. Talloin valimatkaa ei itse-asiassa enaa olekaan!

Minulla on ollut ilo askarrella taman “tilkun palaseni” kanssa ja tunnen kuin vhdoinkin olisin paassyt mukanaan noihin kylan ompeluseuroihin, tekemaan  muistojemme yhteista “tilkkutakkia,” -Kylakirjaa.

                                                 ********

Kun muistelmani  venyivat pitkaksi, pyysin  Tuula, siskoani apuun,  saadakseni tekstista lyhennetyn version ja kuinka kavikaan, hanen ja vanhimman sisaremme, Mairen, muistin-ullakoilta loytyikin erittain sisaltorikasta materiaalia kotikylamme edesmenneista ihmisista ja  50-luvun aikakauden vaiheista, Sirkkakoskella.

Alkuperainen kirjoitukseni  kuitenkin valittiin kokonaisuudessaan julkaistavaksi Sirkkakosken Kylakirjassa, joka ilmestyi kesalla 2010, joten tassa Tuulan erinomainen versio kaikille luettavaksi. 

                                               *********

*Muistelmia lapsuudestamme Sirkan kylässä

Tuula Ingstrom, os. Sirkkala  (kotipaikka, Helsinki)

Sirkkakoski, Sirkkajärvi ja sen ympäristöön kasvanut Sirkan kylä, muodosti meille ”kotomaamme koko kuvan.” Kyläläisten rinnakkaiselo ja toistensa auttavaisuus oli esimerkillistä.

”Koko kylä kasvattajana” tuotti ojennuksia ja opetuksia, jotka ovat oivaltavia ja arvostettavia tänäkin päivänä. Lapissa sodan jälkeen oli puutetta kaikkialla ja kaikesta. Vain lasten lukumäärä ilmensi runsautta. Poltettu kylämme nousi ”yhteen hiileen puhaltamalla” talkootöinä. ”Yhtenä miehenä kaikki kynnelle kykenevät” rakensivat ja raivasivat toiveikkaina tulevaisuutta kylällensä. Hevosta, äestä ja auraa lainattiin tarvitsevalle. Tukkien sahaus laudoiksi ja päreiksi sekä pärekattojen naulaus sujui yhteistyönä. Tarvittaessa heinäntekoon ja perunannostoon löytyi naapurin apua. Syksyllä miehet kuljettivat ”ryskiä” talosta toiseen puiden ohraviljan jyviksi. Pitkä mylly-matka hoitui myös yhteishankkeena. Syksyisin ”nuottakunnat” vetivät muikut ym. kalat talvivarastoon. Metsämarjoja poimittiin suuria määriä talven varalle.Yhteiskunnan apua ei tuohon aikaan paljoa ollut. Lähimmäiset apuna selvittiin vaikeuksista.

Lapsuudessamme naapuriston vanha sukupolvi oli tärkeä vaikuttaja meille lapsille. He elivät kiireetöntä elämää. Heistä välittyi elämänkokemuksen antama rauhallisuus ja hyväksyntä.

Naapurin  Lyyti-täti oli nuoruudessansa käynyt Peräpohjolan kansanopiston, mikä oli siihen aikaan harvinaista. Hänen luokkakuvansa suurennus oli peräseinällä, kunniapaikalla. Hän innosti nuoria koulutuksen hankkimiseen. Aikansa tapahtumista kiinnostuneena hänellä oli kylän ensimmäisiä radioita. Usein kuuntelimme Lyyti-tädin luona ”Markus-sedän  lastentunti” lähetystä. Raskas sotaleskeys kolmine lapsineen, ei hänen iloista mieltään vähentänyt. Vedet silmissä aitini kanssa nauraen, hän muisteli huskoja tapahtumia. ”Illaksi pillahti,” oli hänen tervehtimistapansa. Olga-tädillä oli kuuntelemisen taito. Hän oli myonteinen ja hyväntuulinen.   Usein ”piipahtaessaan” hän toi Olgan sokerikakkuja, joiden vertaisia ei kukaan toinen ole leiponut.”Lempi-mummoihimme” lukeutui myos Aino Enbuska. Henen olemuksensa oli hiljaisen rauhallinen. Suvaitsevainen ja siunaava katse välitti hänen vakaumustaan korkemman johdatuksesta.

Lempinimensä kokoinen oli ” Pikku-Mari”. Hänen suuri avuliaisuutensa   ja hyväntahtoisuutensa oikeuttaa hänet ” Suuri-Mari” nimeen.Tavattaessa oli mentävä syömään hänen kuumaa keittoansa. Kahvin hän ”vanhaan tapaansa” maustoi suolalla. Hän tuli pariksi päiväksi kotiimme parsimaan suurperheemme sukkia. Hänen arvoitukselliseen liha-riisi keittoonsakin tottui ajan mittaan.

Jenny ja Iisak Horneman tulivat lehmineen kesänavetalle, kotimme lähellä. Päivittäin he soutivat Sirkkajärven ylitse aamu-ja iltalypsyille. Usein he viettivät koko päivän kotonamme. Jennyllä oli yllätyksiä aina mukanaan : pullaa, kakkua ja joskus kissanpentujakin . Iikka oli kiltti ja kujeileva. Hän otti aina lapset huomioon. He suhtautuivat asioihin joustavasti ja iloisella mielellä.

Aino ja Väinö Ylisirkalla oli hauskojen juttujen loppumaton varasto. Molemmat olivat musikaalisia, mikä on periytynyt laulunlahjana heidän lapsilleen. Aino-täti oli herkkävaistoinen ja hienotunteinen. ”Huovaten ja soutaen” he veivät suurperhettäan eteenpäin.He olivat iloinen, elämästä nauttiva pari. Aukusti Keskitalon viikottaiset vierailut olivat kiireettömiä. Hän tuli aamupäivällä ja lähti illan hämyssä. Aterioiden ja kahvien lomassa kuuntelimme hanen kylän viimeisimmät tapahtumat sekä arviot valtakunnallisesta politiikasta. Hän tarkkaili ympäristöään ja oli taitava tarinoiden kertoja. Illan pimentyessä, päivälevosta rentoutuneena, hän käveli ”pilkkatietä” käyttäen kotiinsa.

Kylässä oli lapsuudessamme kaksi kauppaa. Kauppiaat Veikko ja Helena Konttinen sekä Elvi ja Voitto Mäyrä olivat tärkeitä ja luotettuja henkilöita. Kaupat olivat kylän kohtauspaikkoja. Kaupassa vaihdettiin  kuulumiset, asioitiin posti ja veikkaus sekä suoritettiin apteekki- ym. ostokset. Kaupat välittivät kyläläisten poimimat metsämarjat: puolukat, mustikat ja hillat, sekä myytäväksi liikenevät muikkunelikot. Metsän-, maan- ja järven antimet olivat perusta ruokataloudessa ja monelle merkittävä lisätulo. Nykyinen kyläkauppojen lopettaminen on merkinnyt kanssakäymisen vähenemistä ja eriytymistä.

Annikki Saukkoriipi oli kylän ompelija. Hänen taitavasti valmistamissa vaatteissa kulki oman sekä lähikylien väki. Hänellä oli viimeisimmät muotilehtien mallit, joista hän muunteli asiakkaalle yksilölliset asut. Me saimme  toukokuun lopulla koulun kevätjuhlaa ja kesää varten valmistetut kesämekot. Silloin meidän lasten kuuma ja pitkä kesä alkoi. Kauko Saukkoriipi, Annikin aviomies, oli taitava timpuri ja puuseppä. Hän valmisti huonekaluja moniin talouksiin. Taksiyrittäjinä toimivat Veikko Ylisirkka ja myöhemmin Sanelma Tiilikainen. Kauppa ja asiointimatkat Pelloon tehtiin yhteisillä taksimatkoilla. Veikko odotteli maltillisena, hermostumatta kyydittäviänsä. Viikonloppuisin tanssihaluinen nuoriso ahtautui katonrajaa myöten taksiin. Aamuyöllä, paluumatkalla mahdutettin kyydittä jääneitä vielä mukaan.Kotimme kohoaa mäellä Sirkka-järven maiseman näkyessä ikkunoista. Talo sijaitsee enteellisesti ”seitsemän tien risteyksessä.” Viisi metsäpolkua, kylän Pientie ja Hietatie Moinalahden kesämökeille vievät koti-pihamme viertä. Tuolloin ” kaikki tiet veivät Roomaan” ja useita oli kulkijoita. Nykyään polut ovat nurmettuneet käytön puutteessa.

Yrjä-isämme, s. 1900, oli sodat kokenutta sukupolvea. Naimisiin mennessän hän oli 36-vuotias, äitiämme 18 vuotta vanhempi. Nuorempana häntä kiinnostivat yhteiskunnalliset asiat. Hän oli mukana osuustoimintaliikkeessä sekä muissa  alueen kehittämishankkeissa. Pienviljelyn ohessa hän oli vakuutusasiamiehenä Aura-yhtiössa. Hänellä oli sujuva je rehevä puhetapa, mikä kiehtoi kuulijoita. Häntä oli helppo lähestyä, mikä ominaisuus osaltaan auttoi häntä menestykselliseen uraan Aura-yhtiössä. Suuria voimavarojansa isämme käytti rakentamiseen ja viljelysmaan muokkaukseen. Karjatalous, metsä- ja maanviljelys vaativat aamusta iltaan väsymätöntä uurastajaa. Elannon hankkiminen 12-lapsiselle perheelle oli rankkaa työtä. Rakentaen, raivaten, kuokkien ja kyntäen hän laajensi viljelysmaata. Isäämme voi ansaitusi kutsua ”työn sankariksi.” Nuorimmille lapsilleen hän oli isoisän kaltainen. Isä oli yli viidenkymmenen, kun puolet lapsistansa aloitti vasta elämäntaipaleensa.

Äitmme Elina, s.1918, oli Pellon Jarhoisista. Äiti oli kodin sydän ja ”kaikkikaikessa” lapsilleen. Tuntui kuin peräseinä olisi puuttunut, jos äiti oli kotoa poissa koulusta palattuamme. Hänellä oli sujuva puhetaito ja iloinen, välitön luonne. Kanssakäyminen oli äidillemme tärkeää. Seurallisena, mielen-    kiinnolla kuunnellen vierailijoita, hän loi tervetulleen, vapautuneen ilmapiirin. Kotimme oli ”tarinatupa”, jossa viihtyivät nuoret ja vanhat. Suurperheen kasvattaminen, talous- ja karjanhoito vaatimattomissa olosuhteissa vaati ”monta kättä” avuksi. Ikäjärjestyksessä tytöt opettelivat äidin apuna kotityöt: aikaisemmin jopa lampaanvillan keritsimisestä kutomiseen ja lypsämisestä voin kirnuamiseen ym. Pojat olivat isän opissa miesten toissä. Lasten syntymät, sairaudet, ja kuolemakin koettelivat voimavaroja vaikeissa elämänjaksoissa. Äitini vahva itseluottamus ja toiveikas näkemys valoi-sammasta tulevaisuudesta auttoivat häntä säilyttämään henkisen tasapainonsa. Ikävät asiat hän pyyhkäisi pois ajatuksistaan kuten ”loskan vaatteiltaan.” Kylän tiellä piti kävellä hyväryhtisenä selkä suorassa ja pää pystyssä. Äitini sanonta: ”Ei ole koiraa kaarvoihin katsomista”, opetti kohtelemaan jokaista ihmistä kunnioittavasti ja tasa-arvoisesti.Tuvassamme ”mustalaisetkin” saivat suojan ja yösijan talvipakkasilla. Isäni luvalla he ”toppasivat” rekensä heinillä hevostensa matkaevääksi. TV-ojelman puuttuessa meillä oli tosi ”TV:n ohjelmaa.” Sirkkajärvi ympäristoineen on ” sielumme” maisema, jolla oli suuri osa lapsuutemme kokemuksissa ja leikeissä. Lapsuuden kesät muistamme aina kuumina ja pitkinä. Jokainen päivä oli tapahtumia ja tekemistä täynnä. Malttamattomina odotimme jäiden lähtöä keväällä. Uiminen jäähileisessä järvessä aloitti ”kesäkauden”. Onkireissuilla ahvenia narratessamme olimme sääskiparvien ”evästä.” Usein sääskien puremat olivat ainoat saaliimme. Souturetkiämme ”kukittivat” lumpeenkukat rannoilla ja vetisten rantaniittyjen keltaiset rentukat. Niittykukkien monilajisuus- ja värisyys houkutti hyönteisiä. Luonnon monimuotoisuus ja järvi ympäristöineen oli luonnon ” yliopistoa.” Järvimaiseman vaihtuvat ”taidenäyttelyt” olivat unohtumattomia elämyksiä. Luonto maalaili maisemaa vuodenaikojen mukaan. Aurinkoisena, varhaiskesän aamuna järvenpinnan ”liplatus” kimalteli säihkyvän kirkkaana, valaisten maiseman ”taivaalliseksi.”  Kesän edetessä syksyn viileisiin iltoihin,  järvi kätkeytyi usvaan verhoten maiseman unien pehmeään utuun. Kuulaana Ruska-aikana, vedenpinnasta heijastui puiden ja pensaiden väri-loisto. Järvi piti taidenäyttelyn avajaisia ”väritulituksineen.” Talvella paukkuvat pakkaset ” vonguttivat” jäätä paksun lumikinoksen alla. Kuuntelimme lumen hiljaisuutta katsoen elämän merkkeinä savupiippujen suorina nousevia savuja. Mahtavimmat näytökset olivat revontulten rytmikkäät ”värisinfoniat”. Kuutamoisina pakkasöinä revontulet tanssivat ”humisten”. Maiseman väriloisto oli mykistävä.

Kevättalvella aurinko nousi korkeammalle syvän sinisellä taivaalla. Aamupäivän kantavilla hangilla viipotimme lumen estämättä koulumatkoilla näimme riekkoja piiloutuneena lumikieppeihin pensaiden alle. Puiden huurteiset, lumikiteiset oksat ja auringossa kimaltelevat hanget muodostivat ikimuistettavan maiseman. Kiitollisena muistelemme lapsuutemme kylää, joka säilyy aina osana   elämäämme.

                                                    

                                                       **************